Matka suuntautui tällä kertaa eteläiseen Viroon, josta selonteko seuraavassa:

Seuran ydinryhmä Pekka, Kauko, Väiski ja Hessu kokoontuivat varhain Helatorstain aamuna Helsingin rautatieasemalle, josta jatkettiin jo edellisestä reissusta tutuksi tulleella Saabivanhuksella Länsisatamaan ja edelleen Norrlandian uumeniin suuntana Tallinna.

Matkasuunnitelma tarkentui laivasta yhytetyn sanomalehden artikkelin johdosta. Siinä kerrottiin Etelä-Virossa sijaitsevasta Karksin olutpanimosta siihen malliin, että innostus lähteä tutkimaan asiaa lähemmin kasvoi melkoisiin mittoihin etenkin olutta jo nauttineiden seuran jäsenten keskuudessa.

Ensimmäinen yönselkä kuitenkin vietettiin Tallinnassa ravintolakierroksen merkeissä. Saimme Karksin olutta hanasta Klooster-ravintolassa ja olimme yksimielisiä siitä, että tämä mallasnektari täyttää seuran korkeat laatuvaatimukset. Sivumennen sanoen ruokakin oli hyvää Kloosterissa.

Palailimme jo puolen yön seutuvilla majapaikkaamme linja-autoaseman kupeella. Huone oli hieman vaatehuonetta suurempi ja sänkyjä vain kolme, mutta sopu antoi sijaa. Etenkin Kunniatappimme kunniakas uhraantuminen nukkua lattialla loi henkeä matkalaisiin.

Aamulla pääsimme käyntiin taas kohtuullisen ripeästi. Kämpässä ilmanlaatu ei varmaan täyttänyt minkäänlaisia minimivaatimuksia, ja joudutti lähdön tunnelmaa. No niin, Saab ei ollut kenellekään kelvannut, joten olimme pian tien päällä kokka kohti Pärnua. Matka sujui mukavasti säänkin suosiessa menoa. Tämän kirjoittajalle kuitenkin tehtiin kepponen, kun huoltiksella käynnin jälkeen kaikille muille oli ilmestynyt oluttölkki käteen. Loppupäivän kuski oli täten valittu.

Pärnussa poikkesimme paikallisessa kansankeittiössä tarkoituksena einestää, mutta sapuska ei muille kelvannut, kuin peltimahaiselle maailmanmatkaajalle Pekalle...olut kyllä. Kohta Pärnu, josta Väiskille ja Kaukolle jäi traumaattisia muistoja edellisestä reissusta, oli selkämme takana määränpäänä Karksi.

Aiemmin mainitsemani huoltiskäynti oli sikäli tarpeen, että sieltä hankittu kartta auttoi merkittävästi suunnistamista Viron vehmaissa eteläosissa. Onneakin oli matkassa, kun tien viereen ilmaantui kyltti, jossa oli meille riemullinen viesti: "Karksi Ölletehas". Vaikka vierailumme oli ennalta sopimatta, saimme upean vastaanoton. Panimon hyvin Suomea puhuva markkinointipäällikkö esitteli meille laitoksen mallasrouhimosta pullottamoon asti ja tarjosi lopuksi vielä maistiaisia. (Kuskiparka)

Kauniissa agraarimaisemassa sijaitseva rakennus pitää sisällään panimon, jonka hienot elävät oluet leviävät paria poikkeusta lukuunottamatta vain lähialueelle 60000-120000 hehtolitran vuosivolyymilla. Koska olutta ei pastöroida, sen kestävyys laadukkaana pullossa on 60 vuorokauden luokkaa. Panimotekniikka on Tsekkoslovakialaista alkuperää. Hiivan juuri on tällä haavaa Moskovasta. Vesi saadaan 78 metriä syvästä porakaivosta, jonka liiallinen rautapitoisuus poistetaan suodattimilla. Tuotanto on taipuvaista; laadusta toiseen päästään nopeasti. Maanantaina aloitettu erä on perjantaina jälkikypsytyssäiliöissä valmiina pullotettavaksi ja pienin määrä on 5000 litraa. Panimomestari on virolainen, joskin saksalainen mestari on vielä tarvittaessa käytettävissä.

Panimon jätimme korkean mielialan vallitessa, olimmehan käyneet olutharrastajan taivaassa. Vääryydellä ja viekkaudella valittu kuski halusi kuitenkin joutuisasti Viljandiin , jotta pääsisi maistamaan syvällisemmin Karksin tuotteita, joita oli juuri hankittu. Viljandista löytyi sitten hotelli pienen hakemisen jälkeen. Männimäen hotelli oli tyydyttävää tasoa vaikkakin Pekka moitti perinteiseen tapaan hintaa, joka nousi hieman hänen standardiensa yläpulelle.

Päätimme käväistä Viljandin keskustassa, jonne matka taittui paikallisbussissa viiden kruunun hintaan.Lipuntarkastaja teki meille lisätilaa poistamalla maksamattomat asiakkaat seuraavalle pysäkille.Keskustasta löytyi pari kellariravintolaa, joihin tutustuimme olutseuralaiselle kuuluvalla pieteetillä.

Sitten sattui vahinko, jossa Pekka sai särkyvästä lasista sirun silmäänsä ja hetken ajan reissu sai mollivoittoisen sävyn. Taksi kuljetti koko porukan vauhdilla Viljandin siistiin sairaalaan ja siru saatiin nopeasti poistettua. Sairaalan henkilökunta oli ystävällistä, erityisesti tulkiksi saatu, jo eläkkeellä oleva, mutta silti edelleen töitä paiskiva valkohapsinen kirurgi.

Voisi sanoa, että terveydellisistä syistä palasimme sairaalasta suoraan hotelliin ja vähitellen kellahdimme kukin vuoteisiimme, joita tällä kertaa riitti jokaiselle. Aamu valkeni sateisena ja melko viileänä. Kuskin vaihto tuotti alkuhankaluuksia, kunnes Saabin ja Kaukon yhteistyö alkoi sujua liikenneturvallisuutta suuremmin haittaamatta. Ajelimme hiljalleen poutaantuvassa säässä Turin kautta kohti Tallinnaa.

Tallinnassa oli vuorossa hankintojen täydentäminen. Saabin tavaratila alkoi olla niin täynnä, että piti ottaa matkustamo avuksi. Mieluisan kilinän saattamina kurvasimme lopulta lautan autokannelle. Kilinän lisäksi myös pulina oli kasvanut matkustamossa etenkin Pekan toimesta ja hän onnistui tehotankkauksen ansiosta lopulta katoamaan meiltä laivan jo lähestyessä Helsinkiä. Hemmetti, eihän siinä muu auttanut, kuin lähteä kolmistaan ajamaan kohti odottavia raja- ja tullitarkastustoimia.

Tietäähän sen kuinka siinä kävi. Tulli kontrasi Saabrassukan oikein perusteellisesti. Oli selittämistä miksi autossa oli neljän miehen eväät, mutta vain kolme oli läsnä. Hämmästys ja helpotus oli kohtalaisen suuri, kun pääsimme pälkähästä kustannuksitta. Kiitos Suomen tullille, kun siellä alkaa olla ymmärtämystä asioiden tärkeysjärjestyksessä huomattavasti enemmän kuin jollain Huttu-Juntusella.

Tullista selvittyämme Saabi vielä kiukutteli ryhtyessään käymään vain kolmella sylinterillä, mutta siitä selvittiin seuraavana päivänä niinkuin varmaan selvisivät matkalaisetkin. Pekkakin löytyi.

Matkaraportin vakuudeksi 26.05.1998 Varatappi Hessu